Mietintää

Usein tuntuu aamuisin, ettei jaksa nousta. Mikään ei vaan kulje. Päätä särkee ja pienetkin asiat vain ärsyttävät...
Sitten jos vielä sattuu katsomaan peiliin ja näkee naamansa, joka on norsunv***lla niin tympäsee vaan lisää. Puhumattakaan siitä jos näkee naapurin ulkoiluttavan koiraansa iloisena ja ah niin pirteän näköisenä heti aamutuimaan.


Mikä hänestä tekee noin onnellisen?
Miksi en voi olla noin pirteä ja onnellinen itse?  Haluaisin olla!


Tuntuu, että olen epäonnistunut niin monissa asioissa ja olen niin huono ihminen.

Vai olenko oikeasti? Miksi minusta tuntuu siltä, vaikka järkevästi ajateltuna olen ihan samalla tasolla kuin kuka tahansa muukin. Miksi vertailen?

Näitä ajatuksia kuvaa hyvin Samae Koskisen kappale Tarinoita:

Ei oikein lähde tänäänkään
oon huonompi kuin huonoimmat.
Surkeet kortit kädessä
ei voisi olla surkeemmat
Niin se on, jos niin tahdon itselleni kertoa.

Mul on taskut tyhjinä
eikä paljoo älyykään.
Mä oon ylipainoinen
ja vielä surkee piirtämään.
Niin se on, jos niin tahdon itselleni kertoa.

Onko nää totta vai harhaa vaan,
joita itsellemme tarinoina kerrotaan
kun tarpeeks niitä toistetaan niin niihin päätyy uskomaan
tai miettii uudestaan.

--

Jarmo ei osaa tanssia eikä Harri sukeltaa
Jaanalla on liikaa läskiä, Emmillä ei ollenkaan
Kimmo ei osaa puolustaa eikä Matti hyökätä
mut onko sillä oikeesti väliä?

Niin.... 

Erilaisiahan me kaikki ollaan. Kaikilla on ne omat hyvät ja huonot puolensa. 

Yritän uskoa, että minussakin on hyvää, vaikka sorrunkin usein kertomaan itselleni vain huonoja puolia itsestäni. 

Pitäis kai opetella kertomaan itselleen hyviä puoliaan. Alkaisko niihin uskomaan samoin kuin niihin huonoihin?

Tajunnan virtaa

Haaveilen koirasta. Olis ihanaa ostaa koira, jonka kans käydä lenkillä, satoi tai paistoi. Asunto on kuitenkin liian pieni jo perheen kokoonkin nähden niin eipä tähän ole järkeä ahtaa koiraa.

Ehkäpä hankin koiran joskus sitten kun...

Lapsena mulla oli koira. Koiralla oli erikoinen nimi. Hävetti aina kun joku kysyi sen nimeä.
Nyt mietin, että itse asiassa minua hävetti hyvin moni asia jo lapsena eikä se tunne ole vieläkään lähtenyt. Häpeän edelleen, järjellä ajateltuna aivan liian monia asioita. Mutta tunne ja järki ei aina kulje käsi kädessä. Kulkeeko ne milloinkaan täysin?
Yritän tämän blogin avulla selvittää itselleni miksi häpeän ja yritän päästä häpeilystä eroon.

Toivon, että tästä herää keskustelua.

Häpeän kotiani. En pyydä juuri koskaan vieraita tai kun pyydän, siivoan kuin riivattu ja leivon kuin viimeistä päivää ja kun vieraita tulee, tuntuu silti siltä kuin minun asumistani arvioitaisiin. Tuskin se pitää paikkaansa mutta miten selitän sen itselleni niin, että uskon. Olen yrittänyt sitä, että tolkutan itselleni, että enhän itsekään kylään mennessäni katso ja arvostele toisen asumista vaan menen tapaamaan toista ihmistä. Se ei ole auttanut siihen, että häpeän sitä miten elän, sitä miten kotini sisustan, sitä miten pukeudun, sitä miten nauran, sitä miten olen....


..ja mikä olen... (tätä ei ole helppoa kertoa edes näin anonyymisti blogissa)

Kuka tai mikä on saanut minut ajattelemaan, että elän väärin, teen useimmat asiat väärin, en riitä sellaisena kuin olen, puhun väärin, ..... ?

Jos joku seuraa vierestä puuhailuani, keskeytän automaattisesti. Joskus jopa punastun ja selittelen tapaani tehdä asia. Miksi?   -Koska kuvittelen, että vieressä seuraava arvostelee mielessään työtapaani.
Tämä on omasta mielestänikin aivan naurettavaa mutta niin minulle käy enkä tiedä miten pääsen tuosta tavasta eroon.

*huokaus*

Muistan, että olen saanut paljon kritiikkiä lapsena mutta kannustusta en juurikaan. Minut usein hyväksyttiin vain onnistumisten kautta mutta muuten en muista saaneeni positiivista huomiota.

Nykyään jotkut kehuvat minua kauniiksi. Sitä on vaikea uskoa, koska mieleeni kehittelemäni mittarin mukaan olen aika pohjalla muihin ihmisiin verrattuna. Kaikissa asioissa.

Mutta mistä se mittari on päähäni tullut? Ja miksi? 

Ja mitä merkitystä sillä on vaikka olisinkin kaunis ulkoisesti? Toivoisin, että kuulisin olevani myös ihana ja hyväksytty kokonaisena, en vain kuorena. 

Mutta kuinka moni ihminen ruukaa toiselle sanoa niin? 

-Niimpä, aika harva.

Tai niin minä olen ainakin kokenut.

Häpeän sitä, että olen kolmikymppinen eikä minulla ole mitään hajua siitä mikä haluaisin olla, mikä minusta tulee isona...
Tuntuu, että sitäkin pitää selitellä. Miksi?!

Miksi häpeän kaikkea??!!!